En väittänyt kenestäkään
(Huom. Otsikosta huolimatta tämä on positiivinen teksti!) Yllä oleva on rajusti sanottu, mutta nyt jälkikäteen alkaa tuntuu siltä. Olin huolestunut kaikesta, joten pyrin järjestämään kaiken, mutta syvemmällä tasolla olin ymmälläni paikastani, siksi harmissani ja kiinnostunut löytämään lähinnä itseni. Mutta nyt kun katson asiaa uusin linssein, sulautuneena enemmän todellisempaan itseeni, tajuan paremmin vaikkapa suhteeni läheisiini. On syntynyt uudenlaisia tarpeita.
Mikä on eri tavalla? Kun en vielä ollut löytänyt itseäni, en tiennyt kuka olin ja mitä halusin. Oli vain valtava yritys täyttää muiden (kuviteltuja) odotuksia ja yrittää sopia sinne ja tänne. Kaikki energia meni siihen, että yritin toisaalta etsiä vastauksia tai vastausten antajaa, ja toisaalta istuttaa itseäni rooleihini. Oli testattava omaa arvoaan ja pätevyyttään, kysyttävä lupaa. Silkkaa huomionhakuisuutta, valitettavasti. Ajattelin, että minun pitää vielä oppia jotain tai muuttaa jotain, niin homma alkaa luistaa. Kuitenkaan en saanut mistään mitään selvää. Surkuhupaisinta tässä oli ehkä se kuinka paljon energiaa käytin kaikkien yllä mainittujen asioiden piilottamiseen! Virheet eivät saaneet näkyä. Jos näkyivät, se oli ihan hemmetin noloa (vaikka toisenlaisen kuvan ehkä sait..). Tai jos oli olemassa virheen vaara, parasta suhivihi peruuttaa koko tilanteesta.
En hyväksynyt itseäni sellaisena kuin olin (vaikka todennäköisesti niin annoin ymmärtää). Ajattelin, että on olemassa jokin "super-minä", hieno ja erityislahjainen. Toki samoin olisi kaikkien muidenkin kohdalla, mutta heidänkin pitäisi se löytää! Halusin kovasti antaa muille ja maailmalle jotain (haluan edelleen), mutta sen pitäisi kestää sadetta ja myrskyä ja olla "kaikkien" yleisesti hyväksymä.
Eli ennen kaikkea sen pitäisi olla oman egoni kestävä. Ja se on eniten mitä voi olla.
Eikö kuulostakin aika raskaalta prosessilta, kun kaikki pitää testauttaa ulkopuolisilla? Ja että vasta sitten voi antaa oman siunauksensa, kun on ensin suorittanut tuon kansanäänestyksen? Palautteen vastaanottaminen ei kuitenkaan ollut entiselle minälle mahdollista; positiivista en ottanut kuuleviin korviini ja negatiivinen sattui. Molemmat olivat siis kieltolistalla. Tästäkin huolimatta ehti jokainen yksittäinen kokemus jäädä alitajuntaan muhimaan. Ja kun tiettyyn (alitajunnan) laariin sataa tarpeeksi tavaraa, siitä tulee ohjekirja. Eipä tarvitse olla ymmällään seuraavalla kerralla, sillä sääntökirja kyllä kertoo miten toimitaan!
Tunteiden kerrostumissani oli ensin pelko, mutta se on toisen kirjoitelman aihe. Sen alla tai takana jokin muu tökki ja pahasti. En tiedä mikä lasikatto se oli, mutta meni hermot. En halunnut enää olla juuttuneena niihin jähmeisiin tunnetiloihin. Halusin tehdä erilaisia asioita eikä minulla olisi aikaa testauttaa ja hankkia lupia kaikilta, jotka saattaisivat olla epäileviä tai muutoin poikkiteloin. Mitta tuli täyteen. Aloin tehdä tutkimusmatkaa. Osallistuin kymmeniin kursseihin ja valmennuksiin, käytin -piip- euroa rahaa. Pieniä tajuamisia tuli silloin tällöin. Sadoista tiedostoista löytyy määritelmiä siitä millainen olen, mitä haluan, mitä pelkään jne. Kapasiteetti ei ole riittänyt tehdä niistä koostetta tai analyysia. Ja tiesinhän minä toki jo kaiken. Kuitenkin ajattelin, että JOKU ulkopuolinen ihminen tai menetelmä tulee ja kertoo mikä ja kuka minä olen, mikä on elämäntehtäväni ja sitten alan pureksia sitä ja valmistun. En siis ottanut itsestäni vastuuta…
Sitten tuli eräs 5-päiväinen webinaari, joka tuntui alusta asti aivan hypnoottiselta! (Asialla olivat maailmankuulut Dean Graziosi ja Tony Robbins.) Kysymys kuului: Mikä uskomus on rajoittanut sinua niin paljon, että se on lähestulkoon varastanut elämäsi? Ja, mikä on uusi käänteinen uskomus. Koska olin jo todella lähellä puurokuppiani, tämä ratkaisi asian. Minä itse olin torpannut kaikki mahdollisuuteni, joten syyllinen JA ratkaisu ovat minä. Kiltti ja emotionaalisesti estynyt tyttö, joka haluaa näyttää voimansa ja pelastaa KAIKKI, on nyt valmiina hommiin! 😀